Irene Lång

Olen usein elämäni aikana todennut, että ihminen kasvaa kokemustensa myötä.
Siksi näen tärkeänä kertoa sinulle osan elämänkokemuksistani.

Synnyin työläisperheeseen, jossa isämme oli levyseppä-hitsaaja, äitimme oli parturi-kampaaja ja hän piti työhuonetta kotonamme.
Sain jo ennen kouluikää lakaista asiakkaiden hiuksia lattialta pois. Siihen aikaan ei työläisperheissä ollut imureita.
Olin lapsista vanhin ja sain tehtävän huolehtia kolmesta pikkuveljestäni heti kun kynnelle kykenin. Siitä alkoi kasvaa vastuuntunne.

Ensimmäiseen työpaikkaani menin 14-vuotiaana, koska halusin polkupyörän ja herätyskellon.
Soitin jo talvella suurelle kukkapuutarhalle ja rouva oli ihmeissään kuinka ajoissa kysyin kesätyöpaikkaa, kehottaen soittamaan heti kun koulu loppuu.
Hän muisti tämän tyttösen ja siitä alkoi raskaiden kukkalaatikoiden kantaminen jotka oli siihen aikaan puisia, sekä kukkien istuttaminen.
Ensimmäisestä tilistä ostin jopon ja oikein rämisevän herätyskellon, loput pankkiin.

Ammattikoulu meni mukavasti ja toisella luokalla muutin itsenäiseen elämään ja avioiduin.
Ensimmäisen lapseni saatuani, kävin koulutuksen vanhustyöhön, joka oli mieleistäni, raskaista päivistä huolimatta.
Näin niitä tilanteita paljon, joissa vanhus oli heikoimmillaan ja kannoin usein huolta heistä myös kotiin saakka.
Oli tilanteita, joissa asiakkaalle mennessä kannoin kaivosta veden, laitoin hellaan tulet ja kahviveden kiehumaan.
Kävin nostamassa reumapotilaan sängystä rullatuoliin ja joimme yhdessä kahvit kuulumisia vaihtaen. Hän pystyi käyttämään juomiseen enää rystysiään, sormien ollessa erittäin pahasti vääntyneet.

Sain toisen pojan ja äitiyslomalla ollessani tapahtui elämäni suurin tragedia.
Hän ei herännyt enää päiväuniltaan reilu kolmekuukautisena, minun rakas ihana jämerä vauvani. Hänet vei kätkytkuolema.
Silloin oli jo parikymmentävuotta tutkittu Turussa kätkytkuolemia ja niitä tutkitaan edelleen, vaikka poikani kuolemasta on jo yli 40-vuotta.
Surin rankasti viisi vuotta ja uskon sen muuttaneen eniten luonnettani.

Toinen rankka kokemus oli kun sain puhelinsoiton yhtenä päivänä vuosia edellisestä.
Isäni oli pudonnut työmaalla 20-metrin korkeudesta.
Hänellä ei ollut turvavaljaita.
Kävin asianajajalla nostaakseni syytteen yhtiötä vastaan, jolloin hän kertoi sen menevän niin, että syyte tulisi nostaa työmaa päällikköä vastaan.
Se soti oikeustajuani vastaan, koska eihän päällikköä voi syyttää siitä, jos valjaita ei ole riittävästi. Asianajaja totesi lakonisesti, että näin nämä suuryritykset suojelevat itsensä vastuusta.
Asia jäi siihen.

Kolmas rankka kokemus oli kun nuorimmaiseni synnyttyä kuulin äitini sairastuneen aivosyöpään neljännen asteen.
Kirurgit yrittivät leikata sen kokonaan pois, mutta eivät saaneet kaikkea, vaan pieni pala syöpää jäi, koska muuten puhekeskus olisi vahingoittunut.
Saimme pitää äidin vain kolme kuukautta leikkauksen jälkeen.

Jätin kertomatta paljon asioita, mutta olen viiden lapsen äiti, yhden siis menettänyt.
Kuuden lapsenlapsen mummi ja kahden lapsen isomummi.

Nyt on into vaikuttaa jälkipolvien elämään positiivisesti, unohtamatta iäkkäiden ihmisten puolesta vaikuttamista! Ylipäätään koko sotesektorin kehittämiseen.

Äänestä!

Lämpimin terveisin, Irene